Tämä teksti on ollut tuloillaan jo kauan. Se on purskahdellut välillä lauseina mieleen, tekstinpätkinä vihkon sivuille. Tämä on ehkä henkilökohtaisinta, mitä olen koskaan kirjoittanut. Siksi sen julkaiseminen pelottaa.
Paljonko sä painat? Oli isäni vakiokysymys pitkälle aikuisuuteeni. Emme tavanneet usein, mutta tämä kysymys piti jostain syystä aina kysyä. Vielä silloinkin, kun olin kolmen pienen lapsen äiti. En tiedä, miksi en saanut sanottua vastaan. Miksi aina kiltisti kerroin tuon merkityksettömän lukeman, jota myös verrattiin toisiin hänen tuntemiinsa naisiin. En myöskään muista, milloin tämän kysyminen loppui. Sainko lopulta sanottua, että se ei tunnu hyvältä vai sanoiko sen joku puolestani. Tai ehkä se loppui itsestään.
Isä toivoi meistä tyttäristä missejä. Toisesta tulikin. Ja syömishäiriöinen myös. Itse verhosin pettymykseni huumoriin: kyllähän minusta muuten, mutta en ole tarpeeksi pitkä. Olen kokenut olevani isälleni pettymys. Koska olen väärän kokoinen.
Äitini oli myös aina laihdutuskuurilla. Ehkä se johtui isästä, tiedä häntä. Tästä asiasta ei ole puhuttu. Muistan, ettei hän juuri koskaan istunut kanssamme samaan pöytään syömään. Vaaka oli myös ahkerassa käytössä. 17 -vuotiaana kokeilin ensimmäistä kertaa mehupaastoa, yhdessä äidin kanssa. Toki ensimmäiset laihdutusyritykset olivat alkaneet jo monta vuotta aiemmin.
Nyt olen 47 -vuotias ja ensimmäistä kertaa sinut ulkonäköni ja vartaloni kanssa. En tiennyt, miten vapauttavaa tällainen tunne voi olla. Tähän asti olen koko ikäni toivonut, että olisin pari kiloa kevyempi. Olen kuluttanut isot rahat kuntosaleille, treeniohjelmiin ja nettidieetteihin. Kokeillut yhtä ja toista ruokavaliota ja tavoitellut sitä “onnellisuutta”, jonka saavuttaisin, kunhan vain laihtuisin pari kiloa. Nyt syön hyvällä omalla tunnolla ja liikun vain voidakseni paremmin. Ikä kun on tuonut paitsi viisautta, myös kaikenlaisia fyysisiä vaivoja.
Olen ollut normaalipainoinen koko ikäni, ihan varhaisia vuosia lukuunottamatta. Tässä kaikessa ei siis ole mitään järkeä. Mutta sillä, minkä kokoinen ihminen on, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten ihminen itsensä peilistä näkee. Tai millainen trauma sen taakse kätkeytyy. Sitä ei voi järjellä selittää pois. Toivon, että ymmärrät sen, ennen kuin kommentoit kenenkään kokoa, painoa tai syömistä. Tai vähättelet toisen omaa kehoaan kohtaan tuntemaa inhoa.
Tämä on anteeksianto äidille ja isälle. Samalla tämä on myös julkinen anteeksipyyntö tyttäriltäni. Siitä, että en pystynyt katkaisemaan tätä ylisukupolvista traumaa.
Kehorauhaa jokaiselle vuoteen 2023!
