Olen toteuttanut viime aikoina kaksi unelmaani: ryhtynyt kokopäiväiseksi yrittäjäksi ja perustanut matkablogin. Vielä minulla haaveita riittää ja aion kulkea uusia unelmia kohti. Oikeiden ihmisten ympäröimänä.
Paljastan sulle nyt salaisuuden: Uusi unelmani on kirjoittaa kirja. Tai ei se itse asiassa ole uusi unelma, sillä olen haaveillut siitä teinivuosistani lähtien. Mutta nyt olen viimein ottanut ensimmäiset askeleet sitä kohti. Pari kuukautta sitten nimittäin heräsin eräänä aamuna selkeä kirjaidea mielessäni. Pomppasin kirjaimellisesti ilmaan, sillä se iski minuun kuin salama. Olen myös jo lähestynyt muutamaa kustantajaa kirjaideani pohjalta. En olisi aiemmin uskaltanut ajatellakaan, että olisin suoralta kädeltä lähettänyt yhtään mitään mihinkään kustantamoon. Olisin vähätellyt ideani hengiltä ennen sitä ja vieläpä hyvin nopeasti.
Se, että olen kulkenut muita unelmiani kohti, on antanut rohkeutta tässäkin. Positiivinen noidankehä siis. Ei voi tietää ellei kokeile. Ja lopulta: Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?
Vielä en ole saanut vastauksia. Mutta vielä riittää tässä maassa kustantamoja. Ja mitä sitten, vaikka kukaan ei siihen tarttuisikaan? Minä tartun. Jos olen haaveillut kirjan kirjoittamisesta 16 -vuotiaasta lähtien ja herään yhtenä aamuna 47 -vuotiaana kristallinkirkas kirjaidea mielessäni, eikö se ole jo merkki siitä, että pitää ryhtyä toimeen?
Uusia unelmia kohti oikeat ihmiset ympärillä
En olisi pystynyt toteuttamaan näitä haaveitani ilman oikeita ihmisiä ympärilläni. Tai ainakin se olisi ollut niin kovin paljon vaikeampaa. Olen viime aikoina saanut hyvin konkreettisesti tuntea, miten merkittävästä asiasta on kyse: Uskovatko ympärilläni olevat ihmiset minuun ja haluavatko minun onnistuvan? Rohkaisevatko? Kannustavatko: Mene, tee, kokeile, yritä. Rohkeasti. Omana itsenäsi. Elämä kyllä kantaa.
Vaistoan ihmisistä hyvin herkästi, mitä he ajattelevat. Rivienvälistä. Siitä, mitä he sanovat. Tai jättävät sanomatta. Mitä he tekevät tai jättävät tekemättä. Vaikka minulla on nyt enemmän aikaa kuin koskaan ennen, olen yhä tarkempi siitä, kenen kanssa sen vietän. Tästä syystä. Sillä, miksi viettää aikaa sellaisessa seurassa, joka vähättelee tai lannistaa. Tai sen ns. energiasyöpön, jonka tapaamisen jälkeen olo on kuin jyrän alle jäänyt? Ja kuten sanoin, toisen voi lannistaa niin monin tavoin: elein, ilmein, sanoin tai olemalla hiljaa.
Olen pohtinut, että ehkä minäkin olen jollekin energiasyöppö. Ärsyttävä ihminen. Toivon todella, etteivät he silloin mistään velvollisuuden tunteesta tai vaikka sukulaisuussuhteesta johtuen vietä kanssani aikaa tai edes seuraa minua somessa. En halua viedä keneltäkään energiaa. Haluan antaa sitä. Ja on ihan ok, jos joku ei halua kanssani olla tekemisissä. Olen koko elämäni kokenut, että olen erilainen. Vääränlainen. Liian tunteellinen, liian äänekäs, liian sitä, liian tätä. Enää en halua pienentää itseäni vain sen takia, että kelpaisin jollekin. Enää en hae kaikilta hyväksyntää. Haluan vain elää omannäköistäni elämää ja soisin sen saman kaikille muillekin.
Olen saanut viime aikoina valtavasti voimaa ja energiaa ihmisistä, jotka uskovat minuun. He ovat valaneet minuun luottamusta tulevaan ja antaneet toivoa, vaikka jo hetken ajattelin, että ehkä sittenkin vain luovutan. Sillä kyllä. Epäilyksen hetkiä tulee. Se vanha minä sieltä muistuttelee, että ei susta mihinkään ole. Ja kun siihen hetkeen joku sanoo sulle ne rohkaisevat sanat, se on kultaakin arvokkaampaa.
Uskon vahvasti siihen, että meidän kaikkien on mahdollista tavoitella unelmiamme. Joskus jaksamme ottaa vain hyvin pieniä askelia niiden eteen ja kun voimia on enemmän, otamme isompia harppauksia. Jos ympärilläsi on oikeat ihmiset, se tekee matkasta vähän helpompaa ja ehdottomasti ihanampaa ja rakkaampaa. Onko sun ympärillä oikeat ihmiset ❤️?
Lisää rohkaisua täältä:
